3. Mikrofonitekniikat

3.1 Lähimikrofonitekniikoista

Populaarimusiikissa käytettyjen soittimien tuottama äänipainetaso voi vaihdella esimerkiksi klarinetin n. 100 dB:stä bassorummun 130 dB:iin. Äänittäjän tehtävä on saada eri soittimien äänet tallennettua siten, että kokonaissointi voidaan säätää tasapainoiseksi, ja että soittimien ääniä voidaan korostaa halutussa kohtaa esitystä. On siis käytettävä useita mikrofoneja. (Eargle 1986, 491-492.)

Ennen moniraitatekniikan kehittymistä useiden mikrofonien signaalit yhdistettiin suoraan nauhurin stereoraidalle. Moniraitatekniikka tuli suosituksi, koska äänitystilanteessa saattoi olla liian paljon päätettävää kokonaissoinnin suhteen. Moniraitatekniikka mahdollisti sekä useiden versioiden tallentamisen esityksestä että päällekkäis- ja paikkausäänitykset. Moniraitatekniikka oli lisäksi taloudellisesti kannattavaa, koska jälkituotanto oli äänityksiin verrattuna edullista. (Eargle 1986, 500.)

Tarkkoja ohjeita mikrofonien sijoittelusta äänitystilanteessa on erittäin vaikea antaa. Kuten Huber ja Runstein (1989 ,76) mainitsevat voi tämän päivän huono käytäntö olla tulevaisuudessa juuri se oikea tekniikka. Huber ja Runstein (1989 ,76) jakavat studiossa käytettävät mikrofonitekniikat neljään osaan :

  1. Mikrofonin sijoittaminen kauas äänilähteestä
  2. Lähimikrofonitekniikka
  3. Yksittäisen äänen korostaminen (engl. accent)
  4. Tilamikrofonin (engl. ambient) käyttäminen

Mikrofoni sijoitetaan etäälle äänilähteestä, jotta äänitykseen saataisiin mukaan huoneen akustiikka. Huoneen aiheuttamat heijastukset saattavat kuulua myös soittimen äänen tasapainoisempana käyttäytymisenä. Useampaa äänilähdettä äänitettäessä voidaan käyttää hyväksi vaimentavia väliseiniä tai muuttaa mikrofonin etäisyyttä. Mikrofonin sijoittaminen kauas äänilähteestä saattaa aiheuttaa äänitykseen vaihevirheitä, koska heijastuneet äänet saapuvat kalvolle myöhemmin.

Lähimikrofonitekniikkaa käyttämällä soitin voidaan erottaa muista mahdollisista äänilähteistä. Mikrofonin läheisellä sijoituksella pyritään myös tallentamaan soittimen piirteet mahdollisimman tarkasti. Mikrofonia ei kuitenkaan tulisi sijoittaa täysin kiinni äänilähteeseen, koska tällöin tallennettava signaali voi olla liian aluekohtainen. Tekniikan haittapuolia ovat äänen vuotaminen toisista mahdollisista läheisistä äänilähteistä, mikä saattaa signaaleja yhdistettäessä aiheuttaa vaihevirheitä. Vuotamisen estämiseksi voidaan äänilähteiden välissä käyttää vaimentavia väliseiniä.

On myös tilainteita, joissa halutaan tuoda esiin yksittäinen soitin tai ryhmä, mutta mikrofonia ei voida viedä lähelle, koska yhteissointi kärsisi tällöin liian paljon. Tällöin mikrofoni on sijoitettava kompromissina lähitekniikkaa kauemmas äänilähteestä. Tekniikkkaa käytettäessä on valittava tarkasti suuntakuviot ja soinniltaan sopivat mikrofonit.

Tilamikrofoni sijoitetaan alueelle, jossa huoneen kaiunta on voimakkaampi kuin suora äänilähteestä saapuva signaali. Mikrofoni voidaan suunnata kokonaan pois äänilähteestä. Tilamikrofonilla tallennettua signaalia voidaan käyttää "mausteena" yhdistettäessä useilla mikrofoneilla tallennettua esitystä. Tekniikkaa käytetään tallentamaan lähimikrofonitekniikalla hävitettyä luonnollisen tilan sointia.

3.2 Äänitystilan akustiikan muuttaminen

Jos ääni äänityshuoneessa kuulostaa liian elävältä, voi akustiikkaan yrittää vaikuttaa esimerkiksi verhoilla, matoilla ja väliseinillä. Heijastusten poistamisessa ei kuitenkaan kannata mennä liiallisuuksiin, koska muusikot eivät tällöin välttämättä kuule hyvin toistensa soittoa. (Huber ja Williams 1998, 23.) Jousikvartetin saattaa olla vaikea soittaa vaimennetussa studiossa, joka ei muistuta normaalia soittoympäristöä. Tilan sointiin voidaan tällöin yrittää vaikuttaa lisäämällä heijastuksia esimerkiksi katon kautta.

3.3 Esimerkkejä eri instrumenttien äänityksestä

Seuraavat ohjeet ovat osittain "makuasioita", mutta niitä seuraamalla pääsee ainakin hyvin alkuun.Mikrofonien sijoitus perustuu pitkälti äänitettävän äänilähteen ominaisuuksiin, joista ainakin osa olisi hyvä tuntea. Täysin ennenkuulemattoman äänilähteen kohdalla on luotettava omiin korviin ja päättelykykyyn.

3.3.1 Klarinetti

Suuri osa äänestä säteilee soittimen rungon rei'istä ja vain äänien korkeimmat komponentit säteilevät soittimen kellosta. Mikrofoni kannattaa suunnata kohti alimpia läppiä. Suuntaamalla mikrofoni suoraan kelloon saadaan aikaiseksi ohut ja terävä ääni, jota toki voi käyttää hyväkseen. Lisäksi lattian heijastuksilla voidaan saada ääneen lisää kirkkautta. (Huber ja Williams 1998, 44.)

5.3.2 Trumpetti

Koska trumpetista säteilee erittäin suuria äänipainetasoja, kannattaa mikrofonin pääakseli suunnata hieman poispäin soittimen kellosta. Lisäksi mikrofoni voi sijaita hieman normaalia kauempana äänilähteestä. Trumpetin luonteenomaisten transienttien tallentamisessa kondensaattori- tai nauhamikrofoni on hyvä valinta. (Huber ja Williams 1998, 78.)

3.3.3 Akustinen kitara

Yleinen tapa on suunnata mikrofoni rungon etuosaan hieman otelaudan alapuolelle. Tallan yläpuolelle suunnattu mikrofoni puolestaan poimii sekä enemmän yläsäveliä että plektran tai näppäilyn ääniä. Ääniaukko säteilee yleensä eniten matalia taajuuksia, joten mikrofonin suuntaaminen suoraan aukkoon ei välttämättä ole hyvä ratkaisu. (Huber ja Williams 1998, 59-60.) Kuten käytännön harjoittelussa lisäksi huomattiin, saattaa mikrofonin läheisyys häiritä soittamista.

3.3.4 Rummut

Yleisesti jokaiseen rumpuun suunnataan oma mikrofoni, jotta lopullista sointia on helpompi kontrolloida. Symbaalit nauhoitetaan yleensä rumpusetin yläpuolelle sijoitetulla stereomikrofoniparilla (engl. over head). Valinta dynaamisen tai kondensaattorimikrofonin välillä riippuu yleensä äänenpaineesta, halutusta soinnista ja saatavilla olevasta mikrofonivalikoimasta. Kondensaattorimikrofoneissa voidaan mahdollisesti käyttää erillisiä vaimentimia.

Rumpujen äänitys on hankalaa, koska tiettyihin rumpuihin suunnattuihin erillisiin mikrofoneihin saattaa vuotaa ääntä myös toisista rummuista. Rumpujen äänityksessä on myös erityisen tärkeää rumpujen oikea vire ja soittajan ammattitaito. Huono soittaja varustettuna huonoilla rummuilla ei tule kuulostamaan hyvältä kalleimmillakaan mikrofoneilla. Huoneen ominaisuudet saattavat myös olla kriittinen osa-alue rumpujen soinnissa. (Huber ja Williams 1998, 46-47.)

Käytännön kokemus on osoittanut, että laadukkaalla putkikondensaattorimikrofonilla voi tallentaa hyvän äänen lähes rummusta kuin rummusta. On aivan toinen asia löytyykö käyttämästäsi studiosta kymmenenen huippulaatuista kondensaattorimikrofonia.

3.3.5 Ihmisääni

Laulut äänitetään usein päällekkäisäänityksinä, jolloin laulajalle on järjestettävä kuuntelu kuulokkeiden kautta. Kokemus on osoittanut, että laulajan vire saattaa olla erittäin herkkä suhteessa kuulokekuuntelun tasapainoon. Usein kuulee loistavienkin solistien laulavan pieleen, koska kuuntelu on järjestetty huonosti. Kokenut laulaja osaa usein kertoa äänittäjälle haluamansa kuuntelun luonteesta. Äänityksissä on lisäksi huomioitava, ettei liian voimakas kuuntelu vuoda kuulokkeista äänitykseen.

Klusiilit (k,p,t,g,b,d) saattavat aiheuttaa mikrofonisignaaliin häiritseviä poksahduksia (engl. popping). Poksahduksia voidaan välttää mikrofonin eteen asetettavalla ns. tuulisuojalla. Jos mikrofonin suuntaavuudella ei ole merkitystä, voi suuntakuvion vaihtaa poksahduksille epäherkempään pallokuvioon. Suuntaavan mikrofonin pääakseli kannattaa suunnata hieman suusta poispäin. (Huber ja Williams 1998, 87.)

Laulun erittäin laajaa dynamiikkaa voidaan supistaa käyttämällä kompressoria. On myös laulajia, jotka osaavat itse säätää mikrofoniin saapuvan äänen voimakkuutta siirtämällä mikrofonia lähemmäksi tai kauemmaksi suutaan. Kannattaa muistaa myös tarkkailla mikrofonin lähivaikutusta, joka korostaa erityisesti matalia taajuuksia. Tosin myös lähiäänivaikutus voi olla taiteellinen keinovara.

Yleisin lauluäänityksissä käytetty mikrofonityyppi on kondensaattorimikrofoni. Kuten aikaisemmilla luennoilla todettiin, on myös mahdollista käyttää muita mikrofonityyppejä kuten esimerkiksi nauhamikrofonia, jolla saatetaan päästä eroon kiusallisen terävistä s-kirjaimista. On myös mahdollista, että laulaja haluaa ehdottomasti käyttää tiettyä tuttua mikrofonityyppiä tai -mallia.

3.4 Stereofoninen ääni

Ennen äänitystekniikoiden esittelyä on syytä tarkastella ihmisen tilakuulemiseen vaikuttavia tekijöitä. Ihmisen tila- ja suuntakuulo perustuu pääosin binauraaliseen eli kaksikorvaiseen kuulemiseen, joskin jonkinlaisia tila- ja suunta-aistimuksia on mahdollista saavuttaa myös kuuntelemalla yhdellä korvalla. Äänilähteen suunta ilmenee selvimmin korvien välisissä aika- ja tasoeroissa. Käsitteitä vastaavat lyhenteet ovat ITD (engl. interaural time difference) ja ILD (engl. interaural level difference). (Karjalainen 1999, 157-164.)

Lordi Rayleigh havaitsi vuonna 1876 tekemiensä kokeiden perusteella, että matalien taajuuksien suuntaa oli vaikeampi arvioida kuin korkeiden. Rayleigh perusteli korkeampien äänten paremman havaitsemisen korviin saapuvien äänten tasoerolla (ILD). Rayleighin mukaan matalat taajuudet kiertävät (difraktio) pään ohi toiselle korvalle, jolloin selvää tasoeroa ei synny. Vuonna 1907 Rayleigh esitti kuitenkin myös matalien taajuuksien suuntahavintoa koskevan teorian, jossa suuntahavainnon esitetään syntyvän korviin saapuvien äänten aikaeron perusteella (ITD). On osoitettu, että 1000 Hz:ä alempien taajuuksien suunta havaitaan pääosin vaihe- ja aikaeron perusteella. Yli 4000 Hz:n taajuuksien suunta havaitaan puolestaan pääosin voimakkuuseron perusteella. 1000 ja 4000 Hz:n välillä suunta-aistimuksen tarkkuus heikkenee huomattavasti. (Rossing 1990, 75-76.)

Kaksikorvaisessa kuulemisessa myös ihmisen pää ja korvalehti vaikuttavat tila- ja suuntavaikutelman syntyyn. Sekä pään ja korvalehtien epäsymmetria että äänen heijastuminen hartioista vaikuttavat korkeushavainnon syntyyn tilakuulemisessa, joskin korkeushavainto on yleisesti epätarkempi kuin horisontaalitason havainnot. Edestä ja takaa tulevien äänten erottelussa on korvalehdellä merkittävä rooli. Merkittäviä tekijöitä tilan hahmottamisessa ovat myös pään liikuttelu kuunneltaessa ja oppiminen. (Karjalainen 1999, 164-165.)

Äänen suunnan erotuskyky vaihtelee horisontaalitasolla. Yksinkertaisia siniääniä kuunneltaessa voidaan edestä tulevat äänet erottaa n. kahden asteen tarkkuudella. Suoraan sivulta (toiseen korvaan) saapuvat äänet voivat aiheuttaa aistimuksen, joka eroaa todellisesta sijainnista jopa kymmenen astetta. Takaa tulevat äänet aistitaan puolestaan n. viiden asteen tarkkuudella. Kapeakaistaisten äänten suunnan havaitsemisessa mediaanitasolla on havaittu lisäksi erikoisia ilmiöitä: esimerkiksi 8 kHz:n keskitaajuinen ääni aistitaan usein pään yläpuolelle äänilähteen todellisesta suunnasta riippumatta. (Zwicker & Fastl 1999, 310.) Stereokuvan tuottamiseen tarkoitetut tekniikat jaetaan jopa samojen kirjoittajien eri teksteissä monin eri tavoin. Mikrofonien muodostamat järjestelmät saatetaan lisäksi käsitellä eri "tekniikkoina", vaikka ainoa ero järjestelmien välillä on mikrofoninen suuntakuvioiden pääakselien välinen kulma. Esittelen seuraavassa yleisimpiä kirjallisuudessa esiintyviä tekniikoita.

Oletetaan, että kuunneltaessa kaiuttimet sijaitsevat 30 asteen kulmassa kuulijan katseen suunnasta. Oletetaan lisäksi, että ääni ei voi sijaita tämän 60 asteisen sektorin ulkopuolella. Mikrofonien suuntakuvioiden teoreettisen tarkastelun ja ITD:n ja ILD:n kokeellisten arvojen perusteella voidaan tällöin todeta, että eri tekniikoita käytettäessä äänen kohtauskulmat eivät ole samat äänityksen toiston ja todellisuuden välillä. Kyseistä ilmiötä kutsutaan "kulmasäröksi" (engl. angular distortion). Käytännössä kulman vääristymiseen vaikuttaa lisäksi mikrofonien suuntakuvioiden muuttuminen eri taajuuksilla. Yleistäen mikrofonit ovat suuntaavampia korkeilla taajuksilla. (Martin 1998.)

3.5 XY-tekniikat

XY-tekniikoilla viitataan usein pelkästään kappaleessa 2.1.1 esiteltävään XY-tekniikkaan herttakuvioisilla mikrofoneilla. Huber ja Williams (1999, 103-107) lukevat XY-tekniikoiksi myös muut tekniikat, joissa mikrofonien kapselit sijaitsevat erittäin lähellä toisiaan. XY-tekniikoista käytetään yleisesti myös nimeä koinsidenssitekniikat (mikrofonien kapselit sijaitsevat teoreettisesti samassa pisteessä). XY-tekniikoilla luotava stereokuva perustuu äänenvoimakkuuden eroihin, jotka muodostuvat mikrofonien suuntakuvioiden perusteella.

3.5.1 XY-stereo herttakuvioisilla mikrofoneilla

Tässä menetelmässä käytetään herttakuvioisia mikrofoneja, jotka on sijoitettu suuntakuvioidensa pääakselien suhteen ristiin n. 90-120 asteen kulmaan (ks. kuva 1). Mikrofonien signaali äänitetään kahdelle erilliselle raidalle. Toistettaessa raidat ohjataan erillisiin kaiuttimiin.

Kuva 1. XY-tekniikka käyttäen herttakuvioisia mikrofoneja 90 asteen kulmassa.

90 asteen koinsidenssiparilla äänitettäessä 0-20 asteen sektori tiivistyy 0-10 asteeseen stereokuvassa. 20-40 asteen sektori tiivistyy stereokuvaan kohtaan 10-20 astetta. 41-89 asteen sektori osuu stereokuvassa puolestaan kohtaan 20-30 astetta eli täyttää lopun alueen. (Martin, 1998.)

3.5.2 XY-stereo 8-kuvioisilla mikrofoneilla

Tässä menetelmässä kaksi kahdeksikko-suuntakuvioista mikrofonia asetetaan ristiin (ks. kuva 2). Tekniikka tunnetaan myös yleisesti englantilaisen kehittäjänsä Alan Dover Blumleinin mukaan Blumlein-tekniikkana.

Kuva 2. Blumlein-tekniikka kahdella 8-kuvioisella mikrofonilla. Huomaa, että mikrofonien suuntakuviot ovat "liioitellun" kapeat.

Myös 90 asteen Blumlein-tekniikassa esiintyy kulmasäröä. 0-8 astetta osuvat toistettaessa sektorille 0-10 astetta, 8-17 astetta osuvat sektorille 10-20 astetta ja 17-34 astetta sektorille 20-30 astetta. Kuten luvuista voi havaita, asteet jakautuvat kuitenkin tasaisemmin kuin esimerkiksi 90 asteen xy-tekniikassa. (Martin 1998.) Äänitettäessä olisi siis edullista sijoittaa Blumlein-pari siten, että kaikki äänilähteet sijoittuvat 60 asteen sektorille.

On lisäksi muistettava, että mikrofonien takana sijaitsevat äänilähteet sijoittuvat teoriassa stereokuvassa vastakkaisiin kaiuttimiin. Käytännössä mikrofonien takaa tulevat äänet sijoittuvat alle 11 dB:n voimakkuuseroilla erittäin epämääräisesti stereokuvaan. (Martin 1998.) Eräs vaihtoehto epämääräisyyden välttämiseksi voisi olla käyttää neljää herttakuvioista mikrofonia. Takakanavien signaalit voitaisiin neljää äänitysraitaa hyväksikäyttäen jälkikäteen summata halutussa suhteessa vastaavien eteenpäin osoittavien mikrofonien signaaleihin.

3.5.3 MS-stereo

MS-stereolla (engl. mid-side stereo) tarkoitetaan yleisesti järjestelyä, jossa hertta- ja kahdeksikkokuvioista mikrofonia käytetään koinsidenssiperiaattella eli hyvin lähellä toisiaan. Menetelmässä herttakuvioinen mikrofoni osoittaa suoraan äänilähteeseen ja kahdeksikkokuvioisen mikrofonin pääakseli on äänilähteestä suoraan sivulle 90 asteen kulmassa (ks. kuva 3).

Kuva 3. MS-stereo hertta- ja kahdeksikkokuvioisella mikrofonilla.

Mikrofonien signaali prosessoidaan joko ennen tai jälkeen tallennuksen. Vasempaan kanavaan äänitetään molempien mikrofonien signaalien summa ja oikeaan kanavaan signaalien erotus. Eräs MS-stereon hyviä puolia on ns. mono-yhteensopivuus ts. kun molemmat kanavat yhdistetään häviää stereokuvasta vain kahdeksikkosuuntakuvioisen mikrofonin signaali. Tietyissä tekniikoissa stereokanavien summaaminen saattaa aiheuttaa vaihe-eroista johtuvia vääristymiä ääneen, mutta mono-signaalien merkitys on kuitenkin vähentynyt stereon yleistyessä.

Suurin etu MS-tekniikassa on mahdollisuus muuttaa stereokuvan leveyttä ja äänitystilan ominaisuuksia. Tämä edellyttää kuitenkin mikrofonien signaalien äänitystä erillisille raidoille ennen summausta. Mikrofonien voimakkuuksia muuttamalla voi vaikuttaa suoran äänen (herttakuvio) ja heijastusten (kahdeksikko) välisiin suhteeseen.

3.6 AB-tekniikat

AB-tekniikoilla (engl. spaced techniques) tarkoitetaan menetelmiä, joissa mikrofonipari sijaitsee XY-tekniikoista poiketen tietyn etäisyyden päässä toisistaan. AB-tekniikoilla luotu stereokuva perustuu sekä äänen aika- että tasoeroihin. Huber ja Williams (1999, 102) mainitsevat AB-tekniikoiden mahdollisiksi haittapuoliksi matalien taajuuksien kampasuodin-ilmiön, stereokuvan keskiosan epämääräisen sijainnin ja huonon mono-yhteensopivuuden.

3.6.1 AB-tekniikka pallokuvioisilla mikrofoneilla

Mikrofonien välimatka on yleensä n. 50 cm:stä ylöspäin, koska pienemmillä välimatkoilla ääneen ei ehdi syntyä tarpeeksi suuria aikaeroja, jotta toiston 60 asteen sektori täyttyisi (Martin 1998). Huber ja Williams (1999, 102) esittävät, että mikrofonien tulisi sijaita lavan (äänilähteen) keskikohdasta n. 1/3 - 1/2 matkasta lavan reunaan. Pallokuvioiset mikrofonit 50 cm:n välimatkalla tuottavat seuraavanlaisen kulmasärön: 0-8 astetta osuvat toistettaessa sektorille 0-10 astetta, 8-17 astetta osuvat sektorille 10-20 astetta ja 17-49 astetta sektorille 20-30 astetta (Martin 1998). Jeclin (1981, 329-332) on ehdottanut tekniikkaa, jossa pallokuvioisten mikrofonien väliin sijoitetaan levy, joka "imitoi" pään tuottamaa varjoa korville (ks. kuva 4). Menetelmässä voidaan lisäksi käyttää lisälevyjä, jotka estävät "korvalehtimaisesti" korkeiden äänten heijastumista takaapäin.

Kuva 4. AB-tekniikka, jossa mikrofonien välissä levy.

3.6.2 AB-tekniikka herttakuvioisilla mikrofoneilla

AB-tekniikalla käyttäen herttakuvioisia mikrofoneja voidaan karkeasti simuloida ihmisen pään ja korvalehtien vaikutusta, jos suuntakuviot suunnataan hieman pois keskiakselilta. Tällöin on tosin myös mahdollista, että stereokuvan keskiosa jää epämääräiseksi riippuen mikrofonien välisestä välimatkasta.

Menetelmän variaatioita ovat esimerkiksi ORTF (Ranskan yleisradio)- ja NOS (Hollannin yleisradio) -tekniikat. Nämä tekniikat eroavat toisistaan lähinnä mikrofonien välisen etäisyyden ja kulman osalta (ORTF 17 cm / 110 astetta, NOS 30 cm / 90 astetta). (Rossing 1990, 507.)

Lähteet

Eargle, J. M. 1986. An Overview of Stereo Recording Techniques for Popular Music. Journal of the Audio Engineering Society. Vol. 34, No. 6

Huber, D. M. & Runstein, R. E. 1989. Modern Recording Techniques. Third edition. Howard W. Sams & Company. ISBN 0-672-22682-0

Huber, D. M. & Williams, P. 1998. Professional microphone techniques. PRIMEDIA Intertec Publishing Corp. ISBN 0-872886-85-9

Jecklin, J. 1981. A Different Way to Record Classical Music. Journal of the Audio Engineering Society, Vol. 29, No. 5

Karjalainen, M. 1999. Kommunikaatioakustiikka. Teknillinen Korkeakoulu. Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorio. Raportti 51. Libella Oy. Espoo 1999. ISBN 951-22-4597-3

Martin, G. 1998. Towards a Better Understanding of Stereo Microphone Techniques.

Rossing, T. D. 1990. The Science of Sound. 2nd ed. Addison-Wesley. ISBN 0-201-15727-6

Zwicker, E. & Fastl, H. 1999. Psychoacoustics - Facts and Models. 2nd Edition. Springer-Verlag. ISBN 3-540-65063-6

Linkkejä

Nauhamikrofoneilla äänittämisestä:

http://www.emusician.com/engineers-producers/0989/ribbon-mic-summit/146670

Laulun äänittämisestä:

http://www.soundonsound.com/sos/jun01/articles/vocalsfaq.asp

http://www.soundonsound.com/sos/oct98/articles/20tips.html

http://www.prosoundweb.com/article/the_tradecraft_of_recording_vocals/

Rumpujen äänittämisestä:

http://www.soundonsound.com/sos/feb03/articles/drummiking.asp

http://www.recordingmag.com/resources/resourceDetail/237.html

Yleistä äänityksestä:

http://www.dpamicrophones.com/en/Mic-University.aspx

http://cdn.shure.com/publication/upload/447/us_pro_micsmusicstudio_ea.pdf

http://www.m-audio.com/images/global/manuals/M-Audio_Microphone_Guide.pdf

http://www.recordingmag.com/resources/49.html