[seuraava luku] [edellinen luku] [sisällysluettelo]

5 Aineiston tulkinta

Mittauksessa tulostettujen kuvaajien tulkinnassa on huomioitava spektrianalyysimenetelmän ominaisuudet ja parametrien vaikutukset. Lisäksi on tiedettävä tai mittausten kautta opeteltava mitattavan soittimen äänelliset ominaispiirteet ja äänenmuodostusperiaate. Lisäksi on tiedettävä, millaisen musiikkimateriaalin soittamiseen instrumentti on tarkoitettu. Kuuntelutesti on keskeinen osa soitinäänen arvointiprosessia. Se voidaan suorittaa joko spektrianalyysikuvaajien tulkinnan jälkeen tai rinnan sen kanssa.

Mittauksia tulkittaessa on määriteltävä, pyritäänkö analysoimaan äänen fysikaalista rakennetta vai oletettua ihmisen äänihavaintoa. Edellisessä näkökulmassa voidaan käyttää spektrianalyysien graafisia kuvaajia sellaisenaan. Jälkimmäisessä on otettava huomioon kuulopsykologiset tekijät, mikä saattaa edellyttää spektrianalyysien jatkokäsittelyä ennen kuvaajien tulostamista.

Monissa spektrianalyysia hyödyntävissä soitintutkimuksissa kuvaajat on esitetty sellaisenaan ilman sanallista tulkintaa. Ulkopuoliselle lukijalle, tai välttämättä tutkijalle itselleenkään pelkät kuvaajat eivät kerro äänestä välttämättä juuri mitään merkitsevää. Syynä tulkinnan puuttumiselle voi olla esimerkiksi spektrianalyysimenetelmien uutuus tai tietämättömyys instrumentin äänenlaatuun vaikuttavista tekijöistä. Soittimien äänenlaatua käsittelevää relevanttia tutkimustietoa on julkaistu varsin vähän. Esimerkiksi akustiikan tai soitinmallinnuksen tutkimuksessa on keskitytty tyypillisen tietyn soitintyypin äänen rakenteen tai äänenmuodostuksen selvittämiseen. Tätä jousisoitintutkimusta on innoittanut kysymys, mikä tekee "hyvän" soitinäänen ja millä hyvä soitin voidaan objektiivisesti erottaa huonosta.

5.1 Soittimen arviointi

Soittimien kehitys saa alkunsa yleensä tarpeesta toteuttaa uudenlainen musiikillinen äänitapahtuma. Mikäli olemassa oleva soitin ei tarvetta täytä, sitä parannetaan tai muutetaan. Jousisoittimien, erityisesti viulujen, kehitys nykyiseen muotoonsa tapahtui 1600-luvulla. Ei ole löydetty varmaa vastausta siihen, miksi kehitystyötä ei ole sen jälkeen jatkettu samaan tapaan kuin esimerkiksi puhaltimien yhteydessä. Joidenkin vanhojen italialaisten viulujen ääntä pidetään edelleen laadultaan ylittämättömänä. Kyseiset soittimet antavat samalla perustan uudempien soittimien kehittämiselle ja arvioinnille.

Korkealuokkaisen soitinrakennuksen lähtökohtana ei kuitenkaan voi olla vain jonkin hyväksi tunnetun soittimen kopiointi, vaan parhaan mahdollisen soittimen valmistaminen sillä hetkellä vallitseviin olosuhteisiin. Sitä tarkoitusta varten tulisi määritellä ääni-ihanne, joka tarjoaa parhaat edellytykset soittajan työlle. Ääni-ihannetta ja sen määrittelyssä käytettävää kriteeristöä tarvitaan myös olemassa olevien soittimien arvioinnissa.

Lähtökohtia ääni-ihanteen määrittelyyn ovat esimerkiksi:

  1. soitinakustiikan teoreettinen tutkimus
  2. soitinmallinnuksella rakennettu ihanteellinen soitinääni
  3. hyvistä ja huonoista soittimista koottu vertailuaineisto
  4. hypoteettinen ideaali soitinääni

Soitinakustiikan teoreettinen tutkimus antaa joitakin lähtökohtia. Julkaistut teoreettiset tutkimukset saattavat sisältää kuitenkin virheellisiä olettamuksia, jotka johtuvat keskinkertaisten soittimien äänen perusteella tehdyistä yleistyksistä. Tutkimuksiin on siksi suhtauduttava varauksellisesti.

Soitinmallinnuksella eli soittimen äänen tuottomekanismin laskennallisilla malleilla on saatu vaihtelevia tuloksia. Uskottavimmat lopputulokset on saavutettu puhallinsoittimilla. Kaikukopallisten soittimien täydellinen laskennallinen mallintaminen on sen sijaan osoittautunut työlääksi. Käytännössä useimmissa soitinmalleissa on äänenlaadun maksimoinnin sijaan keskitytty laskentatehon optimointiin, jotta malli olisi toteutettavissa reaaliaikaisella laskennalla. Soitinmallien tutkimus voi kuitenkin tarjota varteenotettavan ja konkreettisen apuvälineen sointi-ihanteen määrittelyyn.

Olemassa olevista soittimista koottu aineisto on varmin tapa sointi-ihanteen muodostamiseen. Käytännössä menetelmä on kuitenkin työläs. Ongelmana on erityisesti huippusoitinyksilöiden saatavuus. Lisäksi soitinäänen kehittämistarve saattaa jäädä huomioimatta.

Hypoteettinen sointi-ihanne voidaan muodostaa esimerkiksi korkealuokkaisten äänentallennus- ja toistolaitteiden kriteeristön ja mittaustekniikan pohjalta. Tulos on abstrakti, mutta sitä voidaan käyttää täydentämään muita, edellä mainittuja lähtökohtia.

Yksi keskeisistä kysymykstä on, miten määritellään virheellinen ja virheetön ääni. Virheellinen ääni voi kuulua esimerkiksi äänen muista poikkeavana sointivärinä tai voimakkuutena. Graafisessa kuvauksessa virhe näkyy esimerkiksi osäsävelsarjan joidenkin sävelien heikkoutena tai voimakkuutena viereisten suhteen tai osasävelien syttymistapojen erilaisuutena.

Virheettömän, "neutraalin" äänen tunnusmerkkejä ovat äänen tasainen taajuusvaste koko sointialueella, yksittäisten äänien yläsävelsarjan tasaisuus ja samantapainen muodostuminen kaikilla kielillä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että viulun äänessä ei ole formantteja eli korostumia millään taajuudella. Käytännössä näin ei kuitenkaan koskaan ole. Jotkut huippusoittimet ovat jopa tunnettuja äänensä yksilöllisestä väristään, "timbrestään". Myös joidenkin erinomaisten viulujen äänen taajuusvaste voi olla hyvinkin epätasainen.

Yhteistä erityisen hyvien viulujen äänelle on soittimien tapa synnyttää korkeisiin taajuuksiin ulottuva rikas ja nopeasti syttyvä yläsävelsarja. Nopeaa äänen syttyvyyttä tarvitaan soitettaessa nopeita sävelkulkuja, 10-15 ääntä sekunnissa. Mikäli yläsävelet eivät syty nopeasti, muuttuvat äänen väri ja voimakkuus. Yläsävelsarjaan sisältyvä epäharmonisuus antaa äänelle "rikkaan" ja pehmeän soinnin. Korkealle ulottuva yläsävelsarja lisää myös soittimen äänen voimakkuutta ja dynamiikkaa siihen sisältyvän äänienergian vuoksi.

Soittimen laatuun ja sopivuuteen soittajalle vaikuttavat äänen lisäksi soitettavuus eli mekaaninen toimivuus, soittimen mitat ja yleensäkin ergonomia. Joidenkin vanhojen jousisoittimien patinoituneisuus ja ulkonäkö saattavat innostaa soittajaa psyykkistä kautta parempaan suoritukseen. Näin soittimen mekaaniset ja visuaaliset ominaisuudet saattavat siirtyä myös mittaustuloksiin.

5.2 Fourier-analyysikuvaajien ominaisuudet

Mielivaltaisesta signaalista tehty Fourier-analyysi jakaa taajuuskaistan osiin tasavälein taajuuden mukaan. Jos signaalin näytteenottotaajuus on esimerkiksi CD-järjestelmässä käytetty 44100 Hz ja Fourier-analyysin erottelutarkkuus on 1024 kaistaa eli pistettä, kaistojen väli on 44100 Hz/1024 eli noin 43 Hz. Aikaikkunan pituus ajassa on tällöin 1024/44100 Hz eli n. 23 millisekuntia. Jos taajuusresoluutiota halutaan kasvattaa, aikaikkunan pituus kasvaa vastaavasti. Tällöin taajuusesityksen tarkkuus paranee kuitenkin vain, jos signaalissa ei tapahdu taajuuden muutoksia, esimerkiksi vibratoa tai glissandoa. Samoin aikaikkunan sisällä tapahtuvat amplitudimuutokset pyöristyvät. Syynä tähän on, että Fourier-analyysi mittaa taajuuskaistan keskimääräistä amplitudia.

Mielivaltaista signaalia analysoitaessa äänen yläsävelet eivät todennäköisesti osu täsmällisesti Fourier-pisteiden keskitaajuuksien kohdalle vaan johonkin kahden vierekkäisen pisteen väliin. Tämä näkyy taajuuskuvaajassa siten, että amplitudikuvaajassa on kohoama yläsävelen taajuuden ympäristössä kahden tai useamman vierekkäisen pisteen kohdalla. Leveä kohoama viittaa siihen, että taajuudessa saattaa tapahtua pieniä muutoksia aikaikkunan alueella. Osa taajuustason "vuodoista" viereisille kaistoille johtuu myös itse aikaikkunoinnista ja painotusikkunan muodosta. Taajuustason tarkkuutta voidaan lisätä esimerkiksi sovittamalla aikaikkuna täsmällisesti äänen perustaajuuden aallonpituuden jonkin kerrannaisen mittaiseksi. Tällöin perustaajuus on tiedettävä tai mitattava ennalta. Yläsävelten täsmällisemmät taajuudet voidaan myös laskea Fourier-analyysissa saatavan vaihetiedon avulla (Moore 1990: 246-247). Usein pelkkä amplituditiedosta tulostettu spektrogrammi, jonka Fourier-pisteiden määrä sekä ikkunan pituus ja muoto haetaan kokeilemalla, on kuitenkin riittävä äänen rakenteen kuvaamiseksi.

5.3 Soitinäänten spektrianalyysitutkimuksia

1960-luvulla Jean-Claude Risset tutki trumpetin äänen rakennetta lyhytaikaisen Fourier-analyysin avulla. Hän sai selville, että vastoin perinteistä helmholtzilaista näkemystä jokaisella yläsävelellä on oma yksilöllinen verhokäyrä (Dodge ja Jerse 1985: 56-60). Saman ilmiön oli tosin jo aiemmin havainnut Fletcher analogisilla mittausvälineillä (Fletcher ym. 1962). 1970-luvulla Moorer ja Grey keräsivät korpuksen eri instrumenttien analysoiduista äänistä. Sittemmin lyhytaikaisesta Fourier-analyysista on tullut keskeinen apuväline muun muassa soitinmallinnuksen tutkimuksessa.

Soitinäänten uudelleensynteesiä käsittelevässä tutkimuksessaan McAdams, Beauchamp ja Menegucchi (1999) selvittivät siniaaltomallinnuksen avulla spektrin eri osa-alueiden merkitystä äänten tunnistettavuuteen. Tutkimukseen sisältyi koehenkilöille tehty vertailutesti aitojen ja vastaavien synteettisesti tuotettujen yksinkertaistettujen soitinäänten välillä. Lähtökohtana olivat Greyn ja Moorerin sekä Charbonneaun aiemmat tutkimukset. Vaikka näiden tutkimusten tavoitteena oli kartoittaa äänisynteesissä käytettäviä parametreja, ne tarjoavat analyyttisiä lähtökohtia myös soitinäänten laadulliselle arvioinnille.

McAdamsin tutkimusryhmä luokitteli joukon spektrin osatekijöitä, joita pyöristämällä (mm. laskemalla keskiarvoja vierekkäisten yläsävelten amplitudiarvoista) pyrittiin vähentämään parametritiedon määrää. Tutkijat jakoivat ajassa muuttuvan spektrin kuuteen eri osatekijään, joiden pyöristettyjä uudelleensyntetisoituja versioita verrattiin erikseen ja eri yhdistelminä alkuperäiseen ääneen koehenkilöille tehdyssä kuuntelutestissä. Tutkimuksessa käytettiin seitsemän eri instrumentin ääniä.

Tutkimuksen käyttökelpoisuutta vähentää, että kaikkien parametrien pyöristämistä ei ulotettu äänten alukkeisiin. Ilmeisenä syynä on, että tutkijat pitivät aluketta olennaisena tunnistettavuuteen vaikuttavana osana, jota ei pidetty otollisena kohteena tiedon määrän vähentämiselle. Soitinäänen kokonaisverhokäyrä, erityisesti alukkeen muoto vaikuttaa merkittävästi äänen tunnistettavuuteen.

Tunnistuskokeessa eri osatekijöiden merkitys vaihteli eri instrumenteilla, mutta yleisesti ottaen kaikilla osatekijöillä oli vaikutusta tunnistettavuuteen ainakin siinä määrin, ettei mitään kaikille instrumenteille yhteistä osatekijää voida supistaa pois. Näin ollen spektrianalyysien esikäsittelyyn ei ainakaan McAdamsin ryhmän tutkimuksen pohjalta voida kehittää yleispätevää menetelmää, jolla spektrianalyysista voitaisiin suodattaa tai pyöristää merkityksettömät tekijät. McAdamsin tutkimuksen perusteella voidaan sen sijaan olettaa, että paitsi soitinäänen alukkeen muodolla, myös sen spektrissä tapahtuvilla muutoksilla on olennainen vaikutus soittimen äänenlaatuun.

5.4 Kuulopsykologiset tekijät

Kuulopsykologisten tekijöiden tuntemus on avuksi eroteltaessa kuulon kannalta merkityksellisiä äänen komponentteja merkityksettömistä. Samalla voidaan välttyä tekemästä mittauksista vääriä johtopäätöksiä. Huomioitavia seikkoja ovat muun muassa äänenkorkeuden ja sävyn havaisemistapa. Näihin liityviä tekijöitä ovat ns. kriittinen kaista ja peittoilmiö.

Peittoilmiössä amplitudiltaan voimakkaat komponentit peittävät lähistössään taajuus- tai aika-alueella olevia heikkoja komponentteja kuulumattomiin. Tästä voidaan päätellä esimerkiksi, että kahden voimakkaan yläsävelen välissä olevilla taajuuksilla mahdollisesti esiintyvä heikkotasoinen värähtely ei ole kuultavissa ja voidaan näin periaatteessa jättää huomiotta.

Peittoilmiö liittyy ns. kriittisen kaistan käsitteeseen. Korva erottaa esimerkiksi kaksi siniääntä erillisiksi ääniksi, jos ne ovat taajuuksiltaan riittävän etäällä toisistaan. Tätä etäisyyttä, joka on yli 1 kHz:n taajuuksilla noin 1/3 oktaavia, nimitetään kriittiseksi kaistaksi (Mathews 1999a: 9, Pierce 1999b: 168). Kuulo sekoittaa samalla kriittisellä kaistalla olevat, yhtä voimakkaat siniäänet yhdeksi siniääneksi, jonka äänenvoimakkuus tai taajuus huojuu jaksottaisesti (Mathews 1999a: 8). Merkittävästi voimakkaampi siniääni kuitenkin peittää hiljaisemmat samalla kriittisellä kaistalla olevat äänekset. Tällöin kyseessä on peittoilmiö.

Max Mathewsin (1999b) mukaan harmonisten yläsävelten koetaan tuovan "karkeutta" tai "kovuutta" äänensävyyn silloin kun ne sijoittuvat samalle kriittiselle kaistalle. Mathews totesi, että karkeutta voidaan vähentää poistamalla osa korkeista yläsävelistä, jolloin yläsävelsarjaan syntyy "aukkoja". Mathews totesi myös, että esimerkiksi viulun kaikukopan formantit vaikuttavat ääneen samankaltaisesti. Kyseessä on kuitenkin vain hypoteesi, sillä Mathewsin ääniesimerkit havainnollistavat ilmiötä varsin huonosti. Fletcher (1962) puolestaan tutki kielisoittimille ominaista yläsävelsarjan epäharmonisuutta ja totesi epäharmonisuuden, ts. korkeiden yläsävelten ylävireisyyden, tuovan ääneen "lämpöä" verrattuna täysin harmoniseen yläsävelsarjaan. Mathewsin ja Fletcherin tutkimusten perusteella voidaan olettaa, joskin varauksin, että voimakkuudeltaan tasainen tai tasaisesti korkeita taajuuksia kohti laskeva täysin harmoninen yläsävelsarja koetaan kovana, ehkä rasittavana. Sitä vastoin epäharmonisuus on kovuutta vähentävä tekijä.

Kolmas merkittävä tekijä on ihmisen tapa havaita matala- ja korkeataajuuksisia värähtelyjä keskenään eri tavoin. Kuulo on matalilla taajuuksilla tarkempi taajuuden vaihteluille ja korkeilla taajuuksilla nopeille ajassa tapahtuville muutoksille eli transienteille. Tästä voidaan päätellä, että kuvaajien matalilla taajuuksilla, äänitapahtuman harmonisella yläsävelrakenteella on tärkeä rooli kun taas korkeilla taajuuksilla esimerkiksi äänen syttymisnopeus on merkittävämpi tekijä kuin osasävelten käyttäytyminen taajuuden suhteen.

Neljäs huomioitava tekijä on säveltason havaitsemistapa. Kuulo päättelee akustisen soitinäänen säveltason yleisimmin yläsävelsarjan, eikä sävelen perustaajuuden perusteella. Säveltason tulkinta ei siten edellytä varsinaisen perustaajuuden olemassaoloa (Pierce 1999a: 58-60). Varsinkin alimmilla säveltasoillaan monet soittimet eivät tuota kuultavaa perustaajuutta tai tuottavat sen hyvin vaimeana. Siksi myöskään graafisten spektrogrammien tulkinnassa säveltasoa ei määrää alin näkyvissä oleva taajuuskomponentti. Sen sijaan äänenkorkeus voidaan määrittää esimerksi mittaamalla kahden vierekkäisen yläsävelen taajuuksien erotus.

Kuulopsykologisia tekijöitä voitaisiin mahdollisesti käyttää apuna automaattisia tulkintamenetelmiä kehitettäessä tai kuvaajien esikäsittelyssä. Eräs mahdollinen esikäsittelytapa on siniaaltomallinnus. Sitä on jo käytetty kuulopsykologisten mallien kanssa äänenpakkausmenetelmien kehittämisessä.

5.5 Tulkintaesimerkkejä

Kuvaajien tulkinnassa on huomioitava, että ne ovat dokumentteja tallennetusta äänestä, missä ovat mukana kaikki tallennukseen liittyvät osatekijät. Kuvaajista näkyvät helposti esimerkiksi sointivirheet, mutta niistä ei välttämättä ole helppo päätellä, mistä virhe johtuu. Vasta kokemus auttaa analysoimaan kuvaajiin sisältyvää suurta tietomäärää. Seuraavassa esimerkissä tarkastellaan viulun (1/1985 Laine) a-kielestä tehtyjä kuvaajia, jotka kaikki on tulostettu samasta äänitteestä.

Kuvaajista voi selvittää,

  1. mikä on osasävelien voimakkuuksien ero,
  2. minkälainen on osasävelien syttymistapa,
  3. mikä on osasävelien syttymisaikojen ero,
  4. kuinka korkealle osasävelsarja ulottuu,
  5. onko osasävelillä jaksottaista voimakkuusvaihtelua sekä
  6. onko havaittavissa selviä sointivirheitä tai säröä.
  7. Kuva 5.1: Viulun a-kielen kuvaaja taajuusalueella 100-5000 Hz

    Ensimmäinen kuvaaja (kuva 5.1) esittää taajuusaluetta välillä 100-5000 hertsiä. Sävelen perustaajuus on hyvin voimakas, toisen osasävelen alku on voimakkaampi, mutta osasävel vaimenee n. 0,15 sekunnin kuluttua syttymisestä ja voimistuu uudestaan. Kolmas osasävel jää melko heikoksi. Kuvaajasta näkyy myös jousen aiheuttama särö ensimmäisen 0,1 sekunnin aikana.

    Kuva 5.2: Viulun a-kielen kuvaaja taajuusalueella 0-20 kHz

    Toinen kuvaaja (kuva 5.2) esittää taajuusaluetta välillä 0-20000 hertsiä. Osasävelsarjassa näkyy 5000 hertsin kohdalla vaimentuma.Välillä 6000-8000 hertsiä osasävelsarja on voimakas, mutta siinä on jaksottaisuutta, voimakkain sointi on n. 0,2 sekunnin kuluttua sävelen alkamisesta. Kuvaustavasta johtuen välillä 8000-20000 hertsiä esiintyvät yläsävelsarjan korostumat eivät näy kovin korkeina amplitudiakselilla, mutta vaikuttavat kuitenkin merkittävästi sointiin (kuhunkin osasäveleeseen sisältyvä äänienergia on osasävelen amplitudin ja taajuuden tulo. Osasävelten sisältämä äänienergia vähenee silti yleensä korkeimmilla taajuuksilla). Välillä 8000-15000 hertsiä ja vielä selvemmin välillä 15000-20000 hertsiä näkyy kuvaajasta osasävelien syttymisen viive (n. 0,05 s).

    Kuva 5.3: Viulun a-kielen kuvaaja taajuusalueella 0-40 kHz.

    Kolmas kuvaaja (kuva 5.3) esittää taajuusaluetta välillä 0-40000 hertsiä. Kuvaajassa on korostettu korkeimpia osasäveliä luettavuuden helpottamiseksi. Yläsävelsarjassa on selviä korostumia taajuusalueilla 16000-17000 hertsiä, 18000-22000 hertsiä ja 23000-25000 hertsiä. Taajuusalueilla 29000-31000 hertsiä, 34000-35000 hertsiä ja 37000-38000 hertsiä on selvästi hitaammin syttyviä osasäveliä.

    A-kielen sointiväri on pehmeä johtuen pitkälle ulottuvasta ja runsaasta yläsävelsarjasta. Kolmannen ja kuudennen osasävelen vaimeus antaa kuultavasta äänestä jonkin verran hauraan ja hiljaisen vaikutelman. Varsinaisia sointivirheitä ei ole. Yläsävelsarjan ulottuvuutta ei voitu selvittää, koska käytetyn laitteiston suorituskyky ei riitä tarkkoihin kuvauksiin 40 kilohertsiä korkeammilla taajuuksilla. On ilmeistä, että sointi jatkuu pitkälti yli 50 kilohertsin.

    5.6 Kuuntelutesti

    Kuuntelutesti on kaikkein tärkein tapa arvioida soittimen ääntä. Testi voidaan tehdä kahdella tavalla, joko kuuntelemalla soittimella soitettua elävää ääntä, tai kuuntelemalla äänitettä. Kuunteluun sisältyy kuitenkin monia arviointia vaikeuttavia tekijöitä. Suurimmat ongelmat syntyvät esitystilan akustiikan vaikutuksesta kuunneltavan soittimen ääneen, sekä ihmisen kuulomuistin lyhyydestä (vain n. 10 sekuntia). Olosuhteiden vakioinnin vaatimus johtaa siihen, että luotettava ja nopea vertailu pystytään tekemään parhaiten äänitteiden perusteella. Mitkään toistolaitteet eivät silti kykene toistamaan kaikkein hienoimpia nyansseja jousisoittimen äänestä. Laitteisto lisää ääneen aina säröä, vähentää dynamiikkaa ja muuttaa muutenkin sointia. Tallennuslaitteiston ja toistolaitteiston virheet voivat jopa korostaa toisiaan ja huoneakustiikka, jossa kuunnellaan äänitettä kaiuttimista, yleensä värittää ääntä.

    Soittimia on totuttu kuuntelemaan jonkin verran kaikuisassa tilassa. Läheltä tai kuivassa akustiikassa äänitetyt musiikkinäytteet kuulostavat paremmilta keinotekoisesti kaiutettuina. Siksi kaiuttamattoman mittausmateriaalin kuuntelu ei anna luontevaa kuvaa soittimen soinnista.

    Äänentoistolaitteiden tärkein osatekijä on hyvälaatuiset kaiuttimet tai kuulokkeet, joiden tulee toistaa ääni mahdollisimman neutraalina kaikkine virheineen. Toistolaitteiston tulee olla arvioijalle ennestään tuttu. Laitteiston vaihtaminen erilaiseksi, laadultaan samantasoiseksikin, vaikeuttaa vertailua.

    Kuuntelutestissä vertailukohteena voi olla referenssiäänite ennestään tunnetusta soittimesta. Vertailtavien äänitteiden tulee olla samasta äänitystilanteesta. Pienetkin erot mikrofonien sijoituksessa ja soittimen suuntauksessa saattavat muuttaa äänitteiden laatua niin, etteivät ne ole vertailukelpoisia. Äänitteen ei tarvitse olla pituudeltaan yhtä minuuttia pitempi. Tärkeää on, että soittimen koko ääniala tulee esille sekä hitaasti että nopeasti soitettaessa. Kuunteluvoimakkuuden tulee olla likimain sama kuin soittimen sointivoimakkuus äänitettäessä.

    Kuuntelutestin voi aloittaa esimerkiksi sokkotestinä, jolloin ei tiedetä, mitä soittimia kulloinkin kuunnellaan. Tällä estetään ennakkoluulojen ja arvoasetelmien vaikutus vertailtaviin musiikkinäytteisiin. Kuuntelutesti voi olla myös hyvä jakaa pitemmälle ajanjaksolle, jopa usealle päivälle. Ääninäytteistä oppii tunnistamaan ajan kuluessa asioita, jotka eivät heti hahmotu tai erotu äänestä.


    [seuraava luku] [edellinen luku] [sisällysluettelo]

    Copyright © 2001, 2006 Pekka Mikael Laine & Kai Lassfolk. All Rights Reserved.